Lapseni, nuorimmaiseni, "Sointu" karkasi viime tiistai-aamuna 27.12.2016 kotilomaltaan lastensuojelulaitoksesta.

Kun huomasimme tämän, olin järkyttynyt, pettynyt ja peloissani, hyvin huolissani lapsestani, vaikka hän onkin kohta 18. Olen huolissani yhä, hänen mielenterveytensä, tulevaisuutensa vuoksi.

Miksi kirjoitan tätä?

Yksi syy on, koska lupasin yli vuosi sitten, että ”kaivelemme pohjamutia myöten, myös mitä minä olen sanonut ja tehnyt”. Ja siksi, koska minusta on levitelty valheita, muunneltua totuutta ja osatotuuksia, kuten koko tästä "Sointu Sisko Mirannan" -tapauksesta.

 

Rakastan tytärtäni mielettömän paljon. En oikein tiedä, mistä aloittaisin.

Siitä, kun suunnittelimme isänsä kanssa toista lasta ja hänen syntymästään 14.4. vai tästä päivästä, kun emme vieläkään ole häntä löytäneet ja olen väsymyksestä turta ja koetan pitää itkua kurissa ja uskoa sekä oikeudenmukaisuuteen, että siihen, että "Sointu" sinun terveytesi paranee.

No, kakaistaan heti ulos se, mitä "Sointu" on minulle ja minusta jankannut, se osa, joka on totta:

Kyllä, olen läimäyttänyt häntä, kyllä, olen ottanut häntä korvasta kiinni sekä olen ottanut häntä leuasta napakasti ja puhunut hyvin tiukkaan sävyyn. Olen myös loukannut häntä sanomalla pahasti, käyttäen sanoja, jotka olisi voinut jättää sanomatta. Olen epäillyt sinua välillä syyttä, huutanut hänelle. Olen antanut hänet avohuollon sijoitukseen 4:ksi vuodeksi, alkaen lyhyestä pätkästä perhekeskukseen.

En ole ylpeä näistä, enkä halua niitä koskaan toistaa, en missään muodossa. Katson kuitenkin, että on hyvä kertoa KOKO TOTUUS, ei vain osa siitä.

Niin, myönnän, että olen läimäyttänyt häntä, kerran, noin kymmenen vuotta sitten. Mitä ennen sitä tapahtui on pidempi juttu. Ja kyllä, olen ottanut häntä korvasta kiinni ja ikävä kyllä neidin rimpuilu ja liian pitkät kynteni tekivät naarmun ja aiheuttivat kipua. Tämä muistaakseni pari vuotta sitten kun hän koetti poistua paikalta pitkän väittelyn ja riitelyn päätteeksi kieltäytyen kuuntelemasta minua. Ja pienenä hän sai pieniä napsuja sormille, kun ei uskonut olla koskematta mm. uunin luukkuun ja repiä huonekasveja. No, palovamma opetti, pieni sormi punaisena. Ja piikit sormessa kaktuksesta. Olen huutanut ja raivonnut ja oppinut huomaamaan milloin alkaa keittää, milloin tunteet saavat vallan ja milloin on aika vetäytyä ja purkaa suuttumus vaikka siihen parvekkeen oveen, jonka paiskaisu epäonnistui oven rajoittimen vuoksi. Olen ”antanut hänet pois” eli suostunut sijoitukseen, sillä en nähnyt mitään muutakaan mahdollisuutta, ei ollut keinoja eikä jaksamista muuttaa "Soinnun" käyttäytymistä ja pärjätä hänen kanssaan.

Eniten kuitenkin kadun, etten ole pystynyt osoittamaan hänelle, kuinka tärkeä hän on minulle, että rakastan häntä AINA, ihan sama mitä tapahtuu ja minkä niminen hän on, tai onko hän 20/45/75% tyttöpoika kalakukko, ihan sama.

Voisin selittää asiat itseni kannalta parhain päin, kyllä, syitä löytyy aina, hyviäkin, hyväksyttäviä ja ymmärrettäviä. Elämäni ei ole koskaan ollut helppoa. Ei edes sylivauvana, kun isäni lähti.. Minua on koulukiusattu, ahdisteltu, uhattu saksilla koulussa, olen ollut yksinäinen, en muista minua kehutun ja juurikaan hellityn, enkä ole arvostanut itseäni. Olen mennyt naimisiin, pettynyt ja eronnut. Ihmetellyt, kun toinen lapseni ei ”toimikkaan”, kuten esikoinen, ei nuku, syö, eikä katso silmiin. Ei osaa helliä pehmoja, leikkiä tai olla kaveri. Ei puhua kunnolla, eikä pysyä sylissä, ei kuunnella satuja ja karkailla ja saada raivareita.

Hämmästelin, olin ulalla, mitä tehdä. Kokeilinkin kaikkea: Pimeän pelkoon tarinaa kummitussisaruksista Pikku Haamusta ja Nenäliina –pikkusiskosta, olipa meillä haamunuketkin, lakanan palasta ja massapallosta. Myöhemmin koetimme perhetyöntekijän opastuksella positiivista ja kannustavaa otetta sisarusten riitoihin ja kodin ilmapiirin parantamiseen. Kaikki toimi vain vähän aikaa ja lopulta en enää jaksanut, kun jäin yksin.

Väität rakas lapseni ,ettei sinua ole koskaan rakastettu.

Kyllä on, hyvin paljon. Mutta koska et muista itse kuin sirpaleita menneestä ja koska olet lukenut lastensuojelun lausuntoja ja kelan tukihakemuspapereista sekä minun kirjeistäni epätoivoisia ja hyvin negatiivisesti kirjoitettuja avunpyyntöjä pahimmilta päiviltä, viikoilta, kuukausilta ja jopa vuosilta, ei ole ihme, että näet itsesi ja menneen sekä minut niin pimeänä, rakkaudettomana.

Koetin tuoda sinulle valokuvia lapsuudestasi, jotta voisin näyttää, että kyllä sinusta on välitetty, olet ollut iloinen ja meillä on ollut paljon hyvää, arkea ja juhlaa.. Mutta mikset suostu uskomaan tätä?

Et usko, että muuta en tehnytkään kuin kannoin sinua vauvana sylissä, sillä et nukkunut vaunuihin, lainkaan, et kestänyt olla rintarepussa, nukahdit vain syliini.

Rakastit legopalloasi, Nalle Puh pehmohelistintäsi, koiriamme Pepiä ja ikäistäsi Rikua. Pidit nakuilusta ja siis vihasit vaatteita. Rakastit värejä, ilotulitusta, mikä olikin ensimmäinen piirroksesi ikinä. Toisena ihastuit ilmapalloihin, piirsit niitä paljon. Ja siitä lähtikin lahjakkuutesi liikkeelle. Et koskaan piirtänyt pääjalkaisia, vaan piirsit venytettyjä palloja jaloiksi ja käsiksi. Myöhemmin havaitsin ,että vaikket pystynyt sanoittamaan, miksi et halunnut iltapäiväkerhoon, osasit piirtää sen melun ja ahdistuksen tästä johtuen. Voisin kirjoittaa kirjan sinusta. Koota valokuvanäyttelynkin.

Muistatko, mitkä tapaukset saivat nauramaan? Se, kun otit mallia vessa-asioissa koirilta, tosin sivistyneesti? Se, kun päätit, että märän vaipan lisäksi, kaikki muutkin vaatteet sukkia lukuun ottamatta saivat lähteä Prisman pallomeressä.Kun isosisaruksesi sanoi sinulle ""Sointu", katso, tein hiekkakakun" ja pistit sen poskeesi. Voi sitä huudon ja rahinan määrää suihkussa... Tai kun kerroit tärkeänä matkallamme eskariin kuuta tuijottaen, että ”Ilman aurinkoa ei olisi elämää” Niin sanoin ja selitin että auringosta saadaan kaikki energia ja lämpö maapallolle, mihin vastasit että ”niin, auringosta saadaan lämpö ja kuusta kylmyys”. Meinasin tikahtua nauruun.. Logiikkasi oli jo silloin erilainen. Ja mielikuvituksesi valtava.

Osoitit myös suurta välittämistä ja oikeudentuntoa. Kun sydämeni särkyi ja olin murheen murtama, tulit luokseni ja sanoit "äiti, pitää kertoa jos on paha mieli", itkin ja sanoin, kiitos ja ettei sinun kulta tarvitse lohduttaa minua silittäen poskeasi. Olit korkeintaan eskarissa, muistan jopa huoneen ja kohdan, jossa olimme. Tai kun tänne muuton jälkeen yhytit jotkut pojat yrittämästä sytyttää huvimajakatoksen lattiaa tuleen, suutuit heille ja soitit poliisin, taisitpa ottaa kuviakin rikospaikalta. Rohkea tyttö.

Kun menit päivähoitoon, paikat vaihtuivat tiuhaan ja joka paikasta tuli samankaltainen viesti, lapsellasi on joitain ongelmia. Pahimmillaan sain huutoa, että lapsesi ei ole normaali! Puolustin sinua, koetin ymmärtää. Ja koetin jankata terveydenhuoltoviranomaisille, että tutkisivat. Luotin kuitenkin asiantuntijoihin, perheneuvolassa, eskarissa, koulussa, terkkarilla. Mutta minulle sanottiin vain, että luetko lapsellesi tarpeeksi, opetatko hänelle asioita, kun et ymmärtänyt testeissä logiikkaa. Koulusta sain myös ikäviä viestejä, ja syyllistämistä etten pidä sinua tarpeeksi sylissä. Miten pitää säkillistä viuhtovia frettejä sylissä? Siltä tunnuit. No, tutkittiinhan sitä, kun opettajasi koulussa ei enää pärjännyt kanssasi, sillä käytöksesi ja tempauksesi olivat ennen näkemättömiä..

Sinua ei ole kuulemma halattu.

No, on kyllä, mutta kun koit käden laittamisen olalle hakkaamisena, oli vaikea koskea sinuun.

 

Tätä voimme jatkaa, jos haluat, myös siitä toisesta näkökulmasta, jossa olen tehnyt väärin sinua kohtaan.

Kuten sinun mukaasi hylännyt laitokseen. No, keinot ja jaksaminen loppuivat, rakkaus ei.

Voin myös kertoa lisää kivoja asioita, vaikka miten pidit taidekursseista ja näytelmäkerhosta. Tai kun lauloit PMMP:n Pikkuveli –kappaleen jalkalamppuuni ja lamppu oli entinen, aikas muuvit sinulla. Myös kännykävideoitu kokkiohjelma oli hupaa, tyttö ja kauha pyörivät, lihapullataikina vain ei liikkunut mihinkään.

 

Miten auttaa sinua?

Kun et tunnu näkevän omassa toiminnassasi tai käyttäytymisessäsi tälläkään hetkellä mitään väärää? Etkä sinua piilottelevien aikuistenkaan.

Kun et ymmärrä, ettet ehkä pysy realiteeteissa kiinni tulkitessasi toisten sanomisia ja muistellessasi tapahtumia.

Sanoit että halusit kostaa sijoituksen.

No, riittääkö jo?

Minusta sinä vahingoitat eniten itseäsi.

 

Muistatko, kun sanoin, että haluan vain, että tulet kuntoon, että tulevaisuutesi olisi parempi, että pystyisit elämään erilaisten ihmisten ja tilanteiden kanssa, ilman, että niistä tulee tällaisia sotkuja. Tulet varmasti törmäämään ihmisiin ja tilanteisiin, joissa koet tulleeksi väärinymmärretyksi, väärin kohdelluksi ja tunnet vihaa.

Miten silloin toimit?

Miten pidät huolta itsestäsi ja puolustat itseäsi oikeudenmukaisesti, totuuden mukaisesti? Ilman, että kostat, valehtelet tai muuntelet totuutta tahallisesti tai tahattomasti.

Vastuu?

Minun, sinun ja muiden.

Miten kantaa vastuu, miten pyytää anteeksi ja sovittaa?

Miten auttaa sinua, sillä et ole oikeasti kunnossa, saanut tarvitsemaasi apua, ottanut sitä vastaan?

 

Sano sinä, rakas "Sointu", miten?